"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme takaisin erääseen, joka odottelee meitä.
Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä. Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä alkaneet lukea Fabiolaa; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, — ja Milla lähti.
Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.
Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin. Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan, ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla ylisillä — toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko, mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.
Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon, mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että juuri tässä hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki, mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa. Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja, suudellaan toistensa valokuvia … hän ei enää sietänyt nähdä sitä tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!
Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei tuottanut tuskaa vaan suuttumusta. Hän vihasi toista, halveksi itseään. Hänen erehdyksensä — viimeisen päivän viimeiseen hetkeen asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan sisäpuolella — … voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, — ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi … ei ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille; hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten. Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.
Mutta hän kohottautui siitä, — alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.
Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille, — Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna kuunteli häntä — ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi huomenna takaisin.
Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa osaa.
Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia — Noran ehdotuksesta — kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin Kummittelijoista; hän kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta. Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi; ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys — ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät periytyviä tauteja lapsiinsa, — ne, joilla esimerkiksi oli tiheään mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, — ne, jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, — ne, jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät, rosvot, murhaajat … sellaista hän syyti…