Kun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen, saattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule, kukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata hupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen, sillä silloin he talttuvat; — ei, tulee asettua taakse ja pitää silmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti toimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne kiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä rauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset, vaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka näyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta taikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa mustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille, joissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia vivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat siirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat innokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja toisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on uskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.
"Seuran" ensimmäisessä "perustavassa" kokouksessa valittiin Nora puheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ sälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa kirjuriksi, ja siksi hän tulikin — yksimielisesti. Siitä oli se etu, arveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat Frederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli salaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.
Muuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta Frederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän lähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa määrätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta vallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta tytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän — "pökkelö", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa hiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se käsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei heillä näkynyt olevan luontumusta.
Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan, pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla rauhassa.
Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia; sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin "kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä huulipartaa?" — ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.
Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin. Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:
Nora, Tora, ora pro nobis. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile puolestamme. Suom.]
Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi tämän pilan.
Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille neljälle; se vasta oli muhkea.
Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä hän pitää.