Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä ketään.
Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli toisen opetusta — milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja, — tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, — ja jäi tykkänään pois.
Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.
Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan tapausta, saati selitellä mitään.
Mutta minkä tähden?
Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! — Neiti Lote itki ääneensä.
Vähäksymistä?
Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin häneltä, — tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. — Hän luetteli vastuksiaan loputtomasti.
Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin väärinymmärrys.
Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen. Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.