Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin, he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut "muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen etevämmyytensä, — mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli. Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan; hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.
Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi; eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa ihailua tulvillaan.
Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, — se on aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja. Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.
* * * * *
Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen menetti, ei hänellä ollut mitään.
Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se — äidin koulun ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä saavuttanut — ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde, rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.
Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, — tuoksi lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein: mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa; se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen elämäntehtävä.
Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin, jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen; pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin — ja jäi lopulta voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.
Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat suurelliselta kannalta.
Hänen opintonsa pinnistyivät — ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan, vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista, joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä vaikutelmia.