Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei esineitä, vaan käsitteitä.

Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin — poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.

Entä hänen oma työnsä? — sitten kun vuosikausia kestänyt, herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman oli päättynyt, — sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön, — erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli nujerrettu … niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle —? Eikö hän voinut enempää —? Eikö hän tahtonut enempää —? Eikö se ollut hänelle enää kylliksi?…

Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" — Hän kuuli tuon melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! … opetus, hänen pääaineensa, — niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi, vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen rahtuakaan.

Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin, hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei sietänyt koulua.

Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa … hän olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt häntä puoleensa?

Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
—? Lapsena hän oli voinut…

Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut täällä tehtävää.

Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan. Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä, kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?

Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten entisaikoina. Tomas ei voinut.