Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla. Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.
Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä, sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä. He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran kainaloon.
"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.
"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"
Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei ollut ensi kertaa sellainen.
Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä, joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, — pienistä raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä milloinkaan käyttänyt.
Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin. Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?
Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy heidän nukkua yhdessä.
Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he lauloivat: "Uinuos!"
Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma, toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen alas…