Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen, opettajat, opettajattaret, kaikki — paitsi Anna Rogne; hän ei ollut saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.
Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu. Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä takaisin.
Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen kukkasia; hän ihan laahasi niitä.
Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen; mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa, viimeisen suutelonsa.
Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo mustapukuinen solakka olento, — jonka hatunharso oli repeytynyt puolittain irti, niin että sekin liehutti, — kohotti nenäliinansa ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana, kaikki huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.
2
Kyyhkyslakassa
Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu, joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä; keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen sallivat, — niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä, ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle, — seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle, syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle, — ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, — kepeämmin, eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen kareina.
Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle, seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.
Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki; he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he hyppelivät, — kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän nauroi. Tulija oli Niels Fürst.