Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: nyt oli kai rouva Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan tulijan askelet arkihuoneesta.
Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.
Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki selällään.
Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää, ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.
"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"
Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.
Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.
Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin aikaisin? Suoraan laiturilta — ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin luo? Mitähän kello on?
Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.
Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! — Tehkää hyvin! — Miksi juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia meille koko aamupuhteen."