"Niinkö?"
"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."
"Mitä nyt kello sitten on?"
"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? — Kohta yksitoista."
"Kohta yksitoista?"
"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän, amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.
Tora seurasi häntä ääneti.
Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten hänen täytyi olla kalliolla.
Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.
Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki, mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.