Ajojahti
Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen, että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään. Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.
Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut rauhaa.
Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin "Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli "Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison puutarhatalon.
Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, — vaikk'ei tuo peloittava ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin kuului hänen kävelyynsä.
Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa. Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan, jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai — kuten juuri nyt sattui — hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon joutui kaikkea, minkä mieli teki.
Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti. Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin Tinkalle.
Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, — niin, silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.
Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö, jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä unessaan.
Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut ainoatakaan uutta.