Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin — sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä — eikä lehtoihinkaan, minne hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt hän luuli ymmärtävänsä.
Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet — juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.
Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli päässyt jäljille.
Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa. Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä. Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.
Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin, mutta kohti sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.
Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä hyvänsä.
Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.
Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".
Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää hellittäisi, sen hän tunsi.
Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona. Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän ei ajatellutkaan.