Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.
Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.
Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.
Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä, löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen suojaan; paasi oli matala ja tasainen.
Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea, tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta asti; hän oli ihan valmistautumaton, — niin, vaarassa oli jotakin houkuttelevaa.
Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain mielentuskaa.
Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova. Hätä oli ankara.
Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei hetkeäkään epäillyt, että hänen täytyi saada tämä lahja välittömän näyn muodossa.
Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi — yhdentekevää minkä, kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän, niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan äärimmäisyyksiä.
Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, — ei, hän pysähtyi; häntä häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia soittokappaleita. Miksi piti yksistään hänellä, joka tässä istui piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.