Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä saniaiskasvillisuutta.
Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!
Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet, kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä! Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.
Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.
* * * * *
Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.
Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti ja sen pitelijä tunsi hänet…
Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista oikealle.
Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta. Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi, miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa häntä. Niin ikään olisi hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään, silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle, että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään —!
Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, — ei poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi, missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?