"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.
Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"
"Sävyn otankaan —?"
Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.
"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.
Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin. Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala, tuon luulin olevan parhaita tekojani, — ja sitten kuulen, että se on kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.
Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva Rendalen —!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle, ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; hänen oli siitä vastattava!
Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä —! Rendalenin olemus sinä aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.
Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina nopeasti ja hälveni heti.
Viime aikoina sitä vastoin…