"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja katkeroitunutta; se pisti.

"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla, joka olen äitisi? — Ei, älähän toki noin minua katsele! Minussa ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen ymmärtänyt — niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään, Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."

Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja hänen katseensa kuvasti surua.

"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" — Mutta Tomas siirrähti pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas! Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. — Niin, sinä nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin, mutta myöskin muiden nähden, — mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan, kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."

Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti. Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi kuohuksissaan harppailla edestakaisin.

"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset… Niin, Tomas, sinä et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta minun on kärsittävä enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, — luuletko, ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen…"

"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.

"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun täytyy ajatella … ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse, millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä —? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit, että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin, mitä voin korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta —?"

"Etkö sinä voi osoittaa minulle, sinä?" puhkesi Tomasin rinnasta.
Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa…

Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin, kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, — luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se "suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena samoja kohtaan, — hänen aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, — "ei tuota riivattua makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua hänet sellaisena kuin hän oli, siksi, että he uskoisivat häneen. Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.