Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.
Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista — mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein —, ja juuri nyt oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet. Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä. Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus — ei Toran, hän kiirehti lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"
Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut. Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.
Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan ja kesken kiireintä koulukautta lähti — Tukholmaan. Ja että hän seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin; jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.
Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä, mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna — kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.
Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa; heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään taipumusta avioliittoon".
Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas, asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja uskomattoman avulias.
Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan hän puheli ja Nora kuunteli. Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana lähteä, kun muut aloittivat.
Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan, johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan huulet yhteen puristettuina — ei mitään näkyvää sylkeä, enintään hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.
Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin — pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia, suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa —, käänsi päänsä sivulle ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin, niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.