Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti korjautunut.
Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi, kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat. Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut tätä hänen parantumatonta heikkouttaan — kuten useita muitakin. Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"
* * * * *
Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen perheeseen.
Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.
Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo tietää.
Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."
Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena; "se ei tiennyt asiasta".
Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. — Ei, kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.
Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta riippumatta — kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.