Hän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan, kuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin pitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi —? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla…
Ja siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän luki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi mukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin kauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.
Tästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen pyynnöstään ja toinen — niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta uudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä — Tora Holmin äidille.
Tästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas, elämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita epäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön. Eräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla ylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta, räikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa käsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin murteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle takaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli tullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, "tässä kirotussa vanhassa Kurtien pesässä", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille anteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä, joka oli äiti, "sai nyt jokahinen vatvoaksensa". Mutta he joutuisivat sen maksamaan! "Heidät manuutettaisiin, — hän lähettäisi poliisit heidän niskaansa."
Hänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa. Kaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan, joka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen onnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan yletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät ihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen, uskaltaisivatko tulla takaisin alas.
Jotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että määrätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan puhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan; hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin olemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että "kelpo ihmisten lapset" tahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien korvansa käsillään.
Mutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät hänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön, missä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta he varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian käytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi oli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki. Hänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen ollut löydettävissä.
Rendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.
Mutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa, toimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui vähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului hänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään. Sata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.
Koulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on murtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä näkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät ikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat pökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen täyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten vateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei metakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki yht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina, kun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät hellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko parvi menoaa entistä pahemmin.