Vihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes ollaan vanhalla tolalla.
Mutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain kauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.
Kylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli voitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.
Kun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä vastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli tullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä höyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin kuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun. Olihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää, nyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.
Kun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan väkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä vaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora, Tinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet lähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon — ja pyörsivät takaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti siten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss Hall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin, kunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa astua laivan kannelle.
Rouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän kiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi, että hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa käsivarteen.
Mutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään seisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt mihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä ja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia vanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen. He tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta soveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.
Lähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja kohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat sivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan niihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa väkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi. Tuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti hevoselle kelpo sivalluksen raipalla, — hän oli suutuksissaan.
Silloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen mukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat tulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki tervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys epäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä, — yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss Hallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä niin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen luo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei kukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat siltakivillä.
Kartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna ja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi säihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut ilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä hänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli silloin nyreissään.