Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut seuraksi.
Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän hymyili tulijalle avomielisesti, — olipa se kuka tahansa; hänen alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.
Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt toistamiseen…
Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan. Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.
Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta. Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan liikuttavassa määrässä, — kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla. Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.
Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen, jonka hän oli olokseen pakottanut.
Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, — kunnes yksi ja toinen huomasi, että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.
Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"
He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa koskaan vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava ajoissa tarkkaavainen.
Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä, missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä. Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.