"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku poika.
"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt lähti hänkin.
"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.
"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.
Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."
Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.
Tämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka päättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi puhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. "Jos Tomas Rendalen olisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla voimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty', ei koulusta olisi tullut mitään." — Siihen ei Karl Vangen kiireessä tiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta. Heti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella enemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. "Ei siitä syystä", kuten Bugge virkkoi, "ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan suvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen".
Niin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi halusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin täysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja useimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt paremmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua vapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty "viimeisenä pontena". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta sai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä vastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja punssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat vaatimukset — naisen hyveestä.
Työskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu sanoa "vihamieliseksi kristillisyydelle", ellei hyväksyttäisi juutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja siis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten maassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata kristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia, vaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin totisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei ollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua samalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.
Itse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa kristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä vastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia perielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen opettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit, usko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät kajoamattomina.