Hän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun pitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: "Anna-Maija käski sanoa terveisiä!"
Lähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät liikehtimisen: "Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?" S-äänteet suhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului suhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu "hyssssssssss".
Fürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa tomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi nenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti — ja astui edelleen. Saattue perässä.
Sisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä tuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!
Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä, levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin! Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?
Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle; siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten vastaanottamaan sulhasta.
Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.
Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella; hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.
Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella! Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut! Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena, leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä yhteen pisteeseen, — siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!
Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla; niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan! Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile, vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!