Lähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan niin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa päivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä nuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!… Ei mitään hartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, — ei ollenkaan sellaista oloa kuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi parvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli "siivollisuus", kuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin viedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden joukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä lasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia kutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä tähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli työläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään lähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja huudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.
Keskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin urkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen nuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne konserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt kaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat erinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä. Pehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli arkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan kykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin "wenn Konstantinopel erobert worden ischt" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu. Suom.], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui hyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti. Huippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen saarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien ihmisten haukottelevan — ja intoutui soittamaan urkuja, niin että seinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian pitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.
Tänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että oli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt rahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä oli taaskin "Konstantinopel erobert worden", — ja samppanjakorkit paukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen paiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki nauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa kintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin kankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut heillä kirkkoon.
Suurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen tien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut tilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan täytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä, hienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla oli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista istui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset, pujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan siihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa, missä kukaan ei voinut heitä nähdä.
He eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä, ennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen kirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli eräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran, joka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen kauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta, konsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi kädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa. Useita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman, silli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa katkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa, vierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille. Sitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat vaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen sullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut täällä näyttäytyä.
Hisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni ylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen astui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa, konsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen upseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen. Kaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.
Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että Fürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti, ihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse suorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea kirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin heti ensi silmäyksellä.
Hän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut näyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei hän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin talon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä hän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin uhkaus?
Kirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma, pyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä —! Hänen silmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon… Se tapahtui vaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai toisia astua esille —! Tora ei ollut ainoa.
Hänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet kasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat katkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat venyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen varovaksi… jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei se kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta. Kaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan niitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi katsella kauas, ja hän katseli, — molemmille sivuille. Ei mitään.