Milla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt ja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin rauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua; saattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista haaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla oli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme varmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan vanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti Green on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys ahdisteli.
Sunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin hyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona vieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa kärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa sille hyvän esimerkin, — sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli kovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!
Hänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti häntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä muistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo suurenmoinen hyväntekeväisyys … hienommalla, kauniimmalla tavalla hän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.
Fürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä ylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten; Fürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi itsensä todella onnelliseksi, — joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun sivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen täytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö tornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään kotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he voisivat sitten tavata toisensa. —
Nyt morsiuspuku ylle!…
Olisipa Tora nähnyt sen!… Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole varovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan, että poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard tuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.
* * * * *
Kaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin punaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli punainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija oli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri seisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän oli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin kenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut kaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti hänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti puutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.
Muuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi naisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät olleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin sisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti pelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen. Yksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti yksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä oksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä hän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille silmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina. He olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.
Melkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla tai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä, liikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja naurettiin loppumattomasti. Tuota "köyhien synnyttäjien" lahjoitusta pitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia, saattoikaan… No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard oli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen houkutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin oman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla oli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien täytyi syrjäytyä — Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei ollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä vieraitaan, rannikon pomoja.