"Minä haen —", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua kartanon tornissa.
Konsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu vaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut uskomattoman hyvältä.
Siitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa lapsensa kanssa — ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, — riippui tuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän päällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa; jos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä oli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli vanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen, jossa hän sanoi, että jos tämän piti olla "rauhaa", ilmeni tässä jälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on Jumalan!
Mitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?… Koko kaupunki kyseli.
Toran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.
Toralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.
Mikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm uskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä, kaikki hänen ystävättärensä uskoivat häntä.
Se sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin sillä maankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä lemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt nauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat väriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.
Ja appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään niistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista valloitusta; ei mitään häväistysjuttua — Jumala varjelkoon! Mutta tiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin yht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään tiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan; jotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki; "varomattomuuksiakin", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia, nousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on armoton muisti.
Äskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin lahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan päässyt "siivottomuus" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi kaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai keräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista hautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi täytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.
Milla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst oli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän että isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan puheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse, ei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon tarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet; ne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt tulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja — yhtä ainoata poikkeusta lukuun ottamatta — kaikki ulkopuolelta kaupungin.