Keskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia katuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja, ja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko kaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja mastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu ulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia siitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun morsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan tervehdyslaukauksia päivällisten aikana.
Lenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja kaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa! Sen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina mukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat lakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat; kun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen kimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina talikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi. Kissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin kadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja — muulloin monien pikku jalkineiden riemu ja tärviö — haukotteli toivottomana; sanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista kadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.
Kaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta. Vain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin, merirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa, uurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt enimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.
"Vuorelta" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja hiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja nuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt yhdistyisivät.
Olipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat merelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta hävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella levisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä olivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja lehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri vivahduksineen.
Hautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita; lähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä saadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki perässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus, hohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin väkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.
Vuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden silmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi päästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan ripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten muodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten pesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset tähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina — erittäinkin tällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen hereille.
Tuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava punainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa heijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.
Vielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi sikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie pyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten jo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli peignoir yllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.
"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?"