Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?
Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena, mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta, että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin, olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies … jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!
Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi, päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille! Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään — moniaiden oli täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen vavahteluansa —, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi; useat alkoivat itkeä. — Niin, ajatteli Milla, sääli on minua, hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! — Ja hän itki nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten ällisteltävänä!
Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä huojennukselta, taivaan palkinnolta.
Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä tähden tämä tehtiin … no, miettivätpä sitä ne, jotka istuivat kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, — ei ainoastaan puolue, ja se oli lukuisa; ei, kaikki naiset tunsivat, kuinka kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut hänen tiellensä, tahtoi mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! —
Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille, jotka sitä koettavat saada aikaan!
Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan? Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen, että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä muutamina minuutteina … niillä olisi voinut kullata useita kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!
Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein tuli! Tosiaan siis kuitenkin? — Hitaasti ja sairaana hän tuli, hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta, kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi. Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään, kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, — veisasivat ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat, veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli rouva Garman.
Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös nähdä ja nousivat hekin.
Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi, mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä, hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua, se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!