Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan. Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin jäänyt istumaan … ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. Silloin he tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein…
Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen. Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja huntunsa, — kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.
Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären väliin.
"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"
"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.
Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.
Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä. Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä; hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.
Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut. Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.
Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla… "Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho — ho! Ich hab' meine zweitausend!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo! Minulla on kaksituhattani! Suom. huom.] — Ja hän paiskautui soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde hyve."
Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli: "Kas niin, nyt he ovat vihityt!" — ja puuttui mukaan molemmilla kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät, jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, — niin kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä sielläkin oli juotu kelpo tavalla.