Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta nauruksi — ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin, jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.
Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.
Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!
Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan Tilskuerenia nauroivat hekin. Itse pormestarikin nauroi!
Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät, ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia lippuja — ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän heikkona, mutta tyytyväinen.
Vangenin piti hakea vaunut, — ja hän kiiti pois.
Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan. He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!
Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän asetti ne hitaasti nenälleen…
Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä koulumestaria.
Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja kuitenkin…