"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi, mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika, se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", — ja se oli totta, sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille mitään mahda."
"Mutta nyt kysyn minä rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla, joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt helmanauhansa, raukka, … tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita yllään — jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, tuo tuolla! No, eikö rouva voi nähdä, mikä se on?" — Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten, suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee, onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä". Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."
Tomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle 60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo kuluneelta vuosipuoliskolta.
Jos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen tultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit seisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin olisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin —; hän itki.
Lapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa ulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli hiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti sisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain äännetyksi: "Lars Tobiassen!" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin tarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies tulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes jäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän oli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja joutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.
Mutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut silloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa. Tomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt ensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana. Tomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, — missä olikaan hän ennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun sen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui hänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui! Vanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle lapselle: "Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon, annan sulle kirrrrrkumista, minä!"
Tomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse. Hän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä — eikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän juoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät enempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen tullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, — oli kuulevinaan naurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä kaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta huolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen; lisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan, mutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois noita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes — Jumalan kiitos! — kaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä kumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin yksistään.
Hän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä nuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän vaipui alas ja puhkesi heti itkuun.
Vihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän tunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa, kunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän nousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei enää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät hänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan alas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä. Neljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa helmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja kyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa "kiltti" kaiken aikaa.
Siitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen, syleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.