Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta kaiken, minunkin mielipiteeni!"
Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät…" Tomasine ei kuullut enempää.
Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin salaista useimmissa.
Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse, meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti. Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten pankin, Säästörahaksi nimitetyn, ja että se auttoi monia pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi. Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat vastauksensa kalvamassa perustoita.
Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar, kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin, saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten, hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä. Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua — ja maksaa sen myöskin.
Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.
Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi ilmi, mikä John Kurt oli, — siitä, ettei toinen ollut sanallakaan varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.
95 95
Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin, — niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?
Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö, joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut. Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen. Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan. Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan. Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt — ihmetellen, punehtuen ja hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.