4
Viimeiset vuodet puutarhassa
Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.
Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi vuotta vanhempi Tomasia.
Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät, suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.
Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona. Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi niin usein kuin tahtoi, — ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut; hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.
Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin; tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi, että Karl oli pohjaltaan tyttö, — yksi tyttö lisää talossa, mutta ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan. Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti "ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi, kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.
Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää! Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.
Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta. Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan; siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.
Tomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän antoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän oli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että niin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl oli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina hautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle. Kun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan, järjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi Karlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten niin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä löi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin, hän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta ei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä vaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.