Tomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta noutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan vilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina lysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka polvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa paikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti takaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään sitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä itkeä ja rukoilla.
Samana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin arkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut kertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan siitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava mies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin käyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John Kurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla, mutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä. Äiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.
Hän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin sängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona käytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa kietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut vaiti.
Tätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin "koetusaika" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri oli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta, jonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, — ja tämä oli tuottanut ratkaisun.
* * * * *
Vähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka olivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta asti, olivat päässeet niin paljon edelle — eivät ainoastaan samanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista, etenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa kouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä toivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.
Rovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva Rendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen kehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.
Saattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta lastennaurusta, että siellä tulevat naissukupolvet oppisivat työskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi — sekä avioliitossa että sen ulkopuolella!
Siten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat meistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset aavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon enemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut poikkeuksena.
Hän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko hän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti. Häntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli herkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä ja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli myöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan perusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia ja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja itsenäisyyttä.