Rouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja hänestä ulos puutarhaan. "Tiedättekö, mitä sanotte?" hän kysyi.
Holmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin häveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri lukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea; se oli Prosper Lucasin Perinnöllisyys.
Omenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut Holmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja jälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.
Seuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi kuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat, saanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä kirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta ei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä sydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että Augusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta Augustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi taas terveeksi!
Laiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään ollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä kaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.
Hän huusi "Tomas!" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai pojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin äitinsä tukevaa vartaloa vasten, — mutta silloin … hän huomasi tämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä heittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää aikaisemmin kuollut.
Seuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja itkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi sivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen näki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan taemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä, ettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle ja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja parhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.
Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen. Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.
Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella, millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan. Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema vaikutti ihan päinvastoin.
Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni, joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, — se olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt. Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.