"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se."
"Mutta etkö kuitenkin —?"
"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,
Tomas, työlääksihän se vain käypi?" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.
"Mutta", intti toinen, "kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät niin". — Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin nauraisi.
Mutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan (sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): "Niinpä niin, pitäneehän se sitten tehdä." Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.
Samaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä lääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona omenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars Tobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli säikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan ollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. "Kurtien perintöä", sanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia, miehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että hän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä että jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä turvalliseksi, — "vaikka", hän lisäsi, "Tomasissa on jotakin suhteettoman liioiteltua, haaveellista".
Hän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: "Niin, hänen hermonsa ovat tärviöllä."
Tohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä, jotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon, mutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään muun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla tupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se säikähdytti kamalasti.
"Voisiko Tomas tulla hulluksi?" hän kysyi.
Tätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: "Ei hän, mutta hänen lapsensa."