Moninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen siitä, että nyt he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta Jeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen? Mitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin peloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli itkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.
"Kuulehan, Augusta", hän sanoi, "kumpainenkaan meistä kahdesta ei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin vanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin yhdentekevää, eikö niin?"
Augusta hymyili. "Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä pyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit."
"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin saanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV:n molemmat pojat — vanhempi kolmentoista ikäinen — saivat julman lopun. Suom.] — Kuulehan."
"No?"
"Nyt merellä syysmyrskyissä … syysmyrskyt voivat olla varsin vaarallisia, näes … silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten kirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin kirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?"
"Siitä tullee kamalaa!" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.
Tomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana Tomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita palmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään — Augusta istui silmät alas luotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt oikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet… Tomas istui katsellen, kunnes sanoi: "Mutta Augusta".
"No?"
"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle rahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä — mitä?"