Tästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään aavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen elämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat ja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen "neideille" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä vähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän keksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun poikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.

Tomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat vanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli ryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka olivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän oli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva. Kahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon eräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin sielläkin päin maata.

Hänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan; poskiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon korkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden aihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli vähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset huulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä siksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat, ilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja samanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin läpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä törrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut. Kun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa, isot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen olemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään enemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli tullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, — kuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.

Hän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä lähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin ja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas, joka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja miehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa olivat valmiit; he odottivat purjetuulta.

Eräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä omenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän piti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän vyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla olevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia. He olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva Rendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita Tomas "rakasti". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin esitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt selosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan mainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken innostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi olla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä; mitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa Scipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla ollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien äiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta oli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin kamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon hiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko hän väsyksissä? kysyi Tomas.

Ei, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.

Niin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.

Augusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.

Kun Gracchuksien äiti tapasi pojat taivaassa —

Mutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet
Jeesukseen?