"Andreas Berg!" vastasi pormestari.
"Ei, minähän", huusi Dösen.
"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.
"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on niin häpeämätön, että — että — epää vaimoltani ja — ja — ja minulta pääsyn sisälle!"
Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?" Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä. Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole saaneet lapsia!"
Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.
Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen. Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia" oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.
Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen, kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus selviönä, ettei naista, jonka hän otti mukaansa, mitenkään voitu torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti tuijoteltavana, — hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin. Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.
"Onko siis niin vaarallista, jos neiti Krieger pääsee sisälle?" tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä; hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään, avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle. Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon. Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi harmaaseen liveriin puettu ajuri.
Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle. Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa väkijoukon läpi.