Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin … mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle; hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, — Luoja tiesi mitä nauroikaan.
Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä. Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi yhdessä. — Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle, ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle, soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.
Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona, tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta — insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. — Ritarillinen maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.
Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli; mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat päärakennuksen oppilaskäytävästä — siitä, joka johti tornin kautta. Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan! Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.
Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa. Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.
Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa kunnioitusta osakseen.
"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa; täällä tulee nyt olla rauhallista."
Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista, sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää, niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja sillä oli kaikki valmista.
Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.
Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.