Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.
Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen, sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä, ja totisesti — hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan. Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.
Niin, nyt hän oli vanha Green, köyryinen ukko, joka käveli varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin, vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.
Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa, siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille — ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen, sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.
Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen. Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä, joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.
(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä; hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, — ja jatkoi täyttä vauhtia.)
Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin, mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja yhteiskunnassa.
Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.
"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen, joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt; sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi. Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen. Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä. Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista. Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, — milloin niiden tuottajina eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset sairaudet, — johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties viimeisessä lisääntynyttä.
"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka tietävät, että se on tärkein.