Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, — tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.
Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä lemmon luolassa kauemmin; se oli hänen neuvonsa. Tomas vei tohtorin mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.
Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä kaupungilla kuullut.
Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun! Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka siis piti se täytäntöönkin panna!
Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä jatkamisesta.
Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja selitti ja luennoi.
Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman — hän lueskeli heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan. Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon, kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin. Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita — sekin loi yhteistuntoa.
Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.
Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään. Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi, oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.
Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä, mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? — Ei enempää tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä oloonsa vai eivätkö, tarkalleen niinkuin asia oli.