Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran tyttärestä, kun hän astui maihin.
Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti, niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, — oikeastaan ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea, liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi. Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat paljon.
Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai! Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli? Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä "parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin toisenkaan.
Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä. Mutta näinkin ihailivat häntä toverit — eikä kukaan niin suuresti kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa, ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt, ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.
Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen, ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu, mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi. Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt. Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta Tinkasta, että siihen oli vastattava.
Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" — miehenpuoli — tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin. Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.
Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa, vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä, ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin mitä toinen oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä toinen oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.
Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin, ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun —" tai "Olenpa ihan heittiö, kun —" taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta, mitä on olemassa".
Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin mausta.
Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan: hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen, herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.