Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä, jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, — levollinen, velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä kaltainen.
Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, — mutta ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, — turhaan.
Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi, itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi Noran — ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana, hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän koetti saada mukaansa tyttärenkin.
Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi, mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.
Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi, rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin! Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, — kuinka varma hän olikaan, kuinka innostunut!
Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, — silloin solmi pikku Anna sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.
Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset. Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei luoksensa vaunuissaan, — hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna oli enimmäkseen hänen luonansa.
Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun. Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut hiljaista surujuhlaa Millalle.
Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni, uudet liikkeet ja — Millalla ei se havainto ollut viimeisenä — uusi puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki, oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.
Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, — isä oli tullipäällysmies Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen, valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!