Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa, sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.
Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut? Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.
Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan, vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja kääntelehti hohteessa ja väreissä!
Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari, silmäkulmien kaari, leuan kaari — samat, samat! Silmät olivat toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea, ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää; siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!
Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli niin kokonaan toista!
Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.
Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin, kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.
Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun — ja onnettomalla tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua. Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä —!" ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan; kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt, Karl?"
"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"
"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien — ihan kuin viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, — jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän itsekseen.