Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!
Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli "verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa häntä kuuntelemaan, — ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen muisti hänellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön tarinoista — ei nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta — saattoivat tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset. Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15—17-vuotiaat (Tora itse oli melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän tervetullut.
Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein omaksensa. Nora—Tora, Tora—Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat mieluimmin olla kahden.
Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.
Tinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa ottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä kertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois tarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä seurakseen.
Pian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa linnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman Tinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä ei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein kovin "ranskalaisia". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut Tinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko ulkopuolella, — paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi Toraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun puuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin. Lupasi eikä täyttänyt, — kyllästyi.
Ja juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.
Torstai-iltana rouva Rendalenin luona — Tomasin piti juuri lukea heille ääneen erästä uutta näytelmää — Tora Holm sattumalta seisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka oli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän piirteli sormellaan ja virkahti: "Reunusteiden olisi pitänyt kulkea näin, eikä noin, — ja mieluummin olla kapeammat." Hän ei odottanut vastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.
Seuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen kiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi. Aikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he ehdottomasti etsivät toisensa.
"Miten saatoitte sen heti nähdä?" kysyi Milla.