"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle", vastasi Tora.
"Nukelle?" toisti Milla hiukan punehtuen.
Silloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt ilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka hieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen tähtensä! —
"Te siis puuhailette nukkien kanssa?" sanoi seuraavana päivänä Milla hymyillen, soluessaan ohitse.
Tora vakuutti … niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan vakuutteli — myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea, vai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että naineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla mitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka sopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa hommissaan… Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla myhäili.
"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet kotiin maalta."
Tora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin julmasti pahoillaan.
Mutta kello 6 hän oli siellä.
Tora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan sellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä uhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.
Konsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka pidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin miespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä samat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita ja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki itsensä kiireestä kantapäähän.