"Ei, kautta taivaan, Tinka!" — hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.
Niin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!" Hän
heittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.
Hän nousi äkkiä: "Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on inhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta asti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan ainoa, joka puhuu minulle totta."
Tinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi pois ja itki.
"Minä en voi käsittää", aloitti vihdoin Tinka, "että sinä, joka niin haaveksit —"
"Älä käytä sitä sanaa!" keskeytti Nora kädellään torjuen; "se on käynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla 'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin…"
"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'…"
"Ei, älä totisesti sitä tee —!"
"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on oikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin — sillä urhea sinä olet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot oikeaksi —"
"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!" hän nousi puolittain; "voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, — ja erittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!"
"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä, että niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko…"