"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et tiedä, kuinka onneton olen."
Mutta Tinka oli vaiti.
"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta asti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole vähääkään ryhtiä; ei, ei ole."
"Eipä kyllä", lohdutti häntä Tinka.
"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?" Hän itki nyt ihan hirveästi.
"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora."
"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!"
"En — en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua palvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät."
"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin kylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta. Erittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, — uh, iljettää katsella sitä!"
"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?"