Kyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.
"Odotahan!" — ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan Tora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison nuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu samaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka pistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten aikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin sopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen siro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja kello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan kuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään, pitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli tullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa hisahdustakaan; he säikähtivät.
Milla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni jälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan nähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä — selitti hän sitten — kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli tähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut valmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne kaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa. Nyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät hengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat loittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he kuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma oli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos kukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden lähtenyt ajelulle.
Mutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma palvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan, vaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?
Mutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.
* * * * *
Nora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi maalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin laidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen kirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei ollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt Tinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa edessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.
Nora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui Tinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän tiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.
Mutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty alas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli pelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen kukistua — Milla Engelin tähden!
Maailma oli pelkkää valhetta ja petosta.