Milla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat käytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella, kummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora hyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän ei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä myöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi koitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä täysihoitolassa ja koulussa.
Kesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen, Milla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi sen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja kertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä, mutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo viime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut. Millan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen, mitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän monien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.
Tora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi näyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä? Kuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli niin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa. Tämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.
Kahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan oven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän toimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen häntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut näyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. "Tuo kaappi tuossa —"
"Tuo kaappi tuossa —?"
"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini."
"Sinun nukkekaappisi!"
"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää", sanoi Milla. Samassa hän kiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja ylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen neljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä keittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea sali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja, kiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa huonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku sänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista ei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin asti… Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, — suurenmoinen varasto nukenpukuja silkistä, sametista, moire antiquesta, eri värisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia jäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan keräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita, kaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja, vöitä…
Tora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut vielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä ajatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella kokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian odottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes lukenut nukkeja. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, — viisi, — kuusi! seitsemän!! kahdeksan!!! —" Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti ääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: "Kaksitoista, kaksitoista! — Niitä on kaksitoista!"
"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet säilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt ainoatakaan?!"